Moraalisen realismin ja irrealismin sekä kognitivismin ja non-kognitivismin käsitteistä metaetiikassa

Annetussa kysymyslauseessa viimeinen sana luki meistaetiikassa, mutta koska suomen kieleni ei ylety sisältämään tuollaista sanaa, tulkitsen sen tarkoittavan metaetiikkaa ja virhekirjoituksen johtuvan pikanäppäilystä, jonka oletan johtuneen aiheen annon viestittämisen tapahtuman asettumisesta limittäiseen suhteeseen useiden muiden aihetta sivuavien aiheiden annostamisen kanssa.

Metaetiikka tarkoittaa sitä, mikä tulee etiikan jälkeen. Miten me muodostamme moraalisia väitelauseita ja odotamme toistemme noudattavan omia oikeina pitämiämme menettelytapoja. Metaetiikka kiinnittää huomionsa etiikan olemassaolon perusteisiin ja moraalisen todellisuuden ja maailmojen moneuteen.

Moraalinen realismi tarkoittaa hypoteesia, jonka mukaan on olemassa itsellinen maailma moraalin alueen tapahtumille. Se lisäolettaa sen, että esitettyjä moraalisia väitelauseita voidaan arvioida maailmasta samoin, kehitettyjen menetelmien avulla saadulla tiedolla.

Moraalinen irrealismi on käänteistä realismia, ei ole olemassa maailmaa, johon moraaliset väitelauseet objektiivisesti vertaantuisivat, vaan asettaessaan moraalisen väitelauseen, henkilö suhtaa sanansa todellisesta maailmasta erilliseen maailmaan.

Vuonna 1988 painetun kirjan tarkoitus on esitellä lukijalle etiikkaa käymällä lävitse tällä hetkellä käytävää debattia. Kirja jakaantuu kolmeentoista päälukuun joiden nimet ovat Moraalisuus – keksintö vai löytö, Moraalinen non-kognitivismi – suuntalinjoja, Moraalinen realismi – suuntalinjoja, Non-kognitivismi – myöhempiä kehityksiä, Realismi ja todellisuus, Keskustelun tila – aikatahoinen raportti, Moraalinen motivaatio, Moraalinen heikkous, Amoralismi ja pahantahtoisuus, Moraalinen realismi ja kulttuurinen monimuotoisuus Non-kognitivismi ja utilitarianismi, Kvasi-realismija Periaatteet vai partikularismi.

Kun esitellään etiikasta käytävää debattia, tosiaankin on kyseessä metaeettinen esitys.

Moraalinen realisti, ihminen jonka mielestä moraaliset näkemykset, käsitykset oikein ja väärin tekemisestä, perustuvat ensi sijassakognitiivisiin tiloihin, joissa vaihdetaan totuusarvollista informaatiota, uskoo kaikille samalla tavalla avoimen moraalisen maailman olemassaoloon.

Moraalinen irrealisti luottaa non-kognitivismiin, jonka mukaan kaikissa moraalisissa näkemyksissä on myös non-kognitiivinen, moraalisia väitteitä tekevän ihmisen subjektiivisaffektiivisestä luonnosta johtuva osajuonteensa.

Moraalin maailman olemassaolon syitä voidaan olettaa olettamatta sen olemassaoloa. Moraalinen realisti olettaa ihmisellä olevan moraalisia ominaisuuksia, jotka aiheuttavat hänessä oikein ja väärin tekemisen tunnistamiseen ympäristössä johtavia tekoja. Moraalinen irrealisti kuitenkin pitää moraalisia näkemyksiä juuri reaktioina, responsseina annettuihin ärsykkeisiin. Jos kaikki eivät havaitse ympäristössään samoja moraalisen puuttumisen aiheita voidaan heidän väittää toimivan oman affektiivisen kenttänsä ulottuvuuden säteen sisällä – silloin moraalin todentumisen näyttäisi vain reaktioherkkyys.

Moraali tarkoittaa toiminnan periaatteiden tarkastelua. Moraalista on se, mikä ottaa huomioon, epämoraalista vastoin se, mikä ei ota huomioon. Jos moraali on yhteisöllistä, on olemassa moraalin maailma, etiikka, jonka ohjeista käsin voidaan tarkistaa henkilön moralisointikyvyn totuusarvoa. Esimerkiksi tiede perustuu realismiin, oletukseen, että on olemassa maailma, josta saadaan tietoa kehittämällä uusien tietojen perusteella yhä luotettavampia tiedonhankintamenetelmiä. – Tiede siis tarkistaa itseään – on fallibilistista.

Moraalin itsetarkistavuus voisi olla mahdollista vain silloin jos kaikkien väitteitä itsenään asettavien henkilöiden väitteet olisivat yhteismitallisia. Yhteismitallisuuteen voisi riittää jo se, jos voitaisiin havaita väitteitä tehtävän samanlaisissa tai edes samankaltaisissa tilanteissa. Jos väitelause olisi esimerkiksi että ei saa ajaa siilien yli, ei se kuitenkaan riittäisi perusteeksi sellaisenaan. Useimmat sanoisivat siitä, että se on väärin tai se ei ole oikein. Kuitenkin syytä teon vääryyteen ei voitaisi johtaa mihinkään teon aiheuttajaan. Onko siili syyllinen yliajoonsa, koska pyrkii jatkamaan oman elämäntapansa mukaista elämää siitäkin huolimatta vaikka ihmiset pyrkivät kaikin saatavissa olevin keinoin estämään sen jatkumisen? Johtaako siilin ja auton kohtaamiseen siilin pyrkimykset vai ainoastaan ihmisen mukautuminen häntä kollektiivisesti sitovien noudatteiden kuten tiellä eikä esimerkiksi keskellä metsää ajamiseen? Kuuluvatko eläimet moraalin toimialaan vai ovatko ne täysin persoonattomia?

On mielenkiintoista ajatella esimerkiksi väitettä ”jokainen aseen omistaja on potentiaalinen murhaaja” tai ”jokainen mies on potentiaalinen raiskaaja”, sillä niinhän se on. Murha voi tapahtua lukuisilla keinoilla ja tuohon murhaamiseen tarvittavat välineet ovat kaikkialla ja kaikkien käsillä. Niinkin konkreettinen moraalinen epätoivottavuus kuten murha olisi kaikkialla läsnä jos emme voisi luottaa sosiaalisiin konventioihimme, jotka estävät meitä käymästä kokonaisvaltaiseen eloonjäämiskilpailuun toistemme kanssa.

Moraaliselta realistilta ja moraaliselta irrealistilta voitaisiin myös kysyä, miksi tarvitaan moraalia, johon moraalinen realisti voisi vastata: jotta totuus tulisi esiin ja irrealisti: jotta elämä voisi jatkua. Moraalinen realisti harrastaa moraalia, koska hän näkee sen olevan kaikkialla toiminnassa mukana: jokin asia tai toiminta vaan on väärin, oikein, hyväksyttävää tai kiellettävää, kun taas irrealisti pyrkii ilmaisuillaan tuomaan itseään esiin. Moraali voi olla joko itsen ja ympäröivän kehittämistä tai vastaavasti harrastusta – sitä tehdään samoilla syillä kuin jotkut ”tekevät” tiedettä.

Jos on olemassa moraalinen maailma, ja siitä voidaan saada tietoa, on tiedosta jäätävä osa mielen ulkopuolelle, koska muussa tapauksessa ihminen olisi kaikkitietävä, ja hän määrittäisi itse moraalin. Jos tiedosta jää osa mielen ulkopuolelle muotoilemattomaksi, ei tieto ole kaikin puolin oikeaa, vaan sitä voidaan korjata.

Moraaliseen paheksuttavuuteen voi riittää joissain tapauksissa tietynlainen, kuitenkin itsenäisesti käsitetty asenne, mutta tavanomaisesti yhteisöllisesti ymmärretty teko. Yhteisöllinen ymmärtäminen tarkoittaa tässä kait Heideggerin eksplikoimaa ”mitäköhän naapurit ajattelevat asennetta”. Myös tavanomainen moraalinen asenne on ”kaikki tietää” -asenne. Kaikki tietävät asenne kumpuaa yhteisöllisesti palkitsevien kokemusten jälkeen muodostetusta näkemyksestä siitä, että suhtautuminen johonkin asiaan on päätetty jo valmiiksi, eikä siihen sen takia tule enää ottaa kantaa.

Tässä kohtaa tulee esiin odotuksen käsite. Kuten aikaisemmassa kohdassa tuli ilmi, on tavallista odottaa toisilta jotain tavanomaisissa tilanteissa, jotka kulkevat ainakin osin säännönnoudatusten mukaan. Säännötkin kuitenkin saavat luonteensa tilanteissa eri tavalla. Yhteisöllisillä ilmiöillä voi olla niin sopimuksellinen kuin myös ”luonnosta” nouseva luonne. Myös moraali voidaan tulkita naturalistiseksi, jolloin se perustuisi lähinnä sekundäärisiin, erillisissä tilanteissa ilmeneviin ei-tarkkarajaisiin ominaisuuksiin.

Filosofia jonka puhtain osa on etiikka, suhtautuu epäilevästi kaikkeen luonnolliseen tai luonnolliseksi sanottuun, valmiisiin kysymyksiin ja vastauksiin. Filosofian tehtävänä on muotoilla uusia kysymyksiä kysymysten muotoilemisen arvokkuuden vuoksi. Odotus syntyy annetusta tiedosta. Annettu tai saatu tieto tulkitaan eri tavoilla. Jotkut ymmärtävät pelkästään virallisia yhteyksiä ja tulkitsevat ilmiöitä niiden perusteella kun taas toiset pitävät mitä tahansa omakätistäkin tai välikäsien kautta saatua tietoa samanarvoisena. Mikä koetaan olennaiseksi puheenaiheeksi ja onko jokainen moraalinen rikkomus tai väärin tekeminen ansaitseva yhtä suuren huomion teon aiheen eikä sen mahdollisten seurausten vuoksi? Miksi tulisi puhua siitä jos joku ampui koulussa ihmisiä kun voitaisiin puhua siitä kuinka kunnanvaltuutettu Kari Kolimainen ajoi kolmen siilin yli kulkiessaan puolueensa piirijuhlista kotiinsa?

Vaikuttaako yhteisö meihin tehdessämme moraalisia arvostelmia ja miksi teemme niitä? Voidaan lausua sellainen hypoteesi, että ihminen pyrkii tekemään toiminnastaan sosiaalisissa jatkumoissa sellaista, että se voi jatkua puuttumatta sosiaaliseen jatkuvuuteen. Jos sosiaalinen jatkuvuus kokee dissonanssia, pyrkii se löytämään syyn riitasoinnulle käyttämällä yhteisön säilymistä itseisarvona. Tässä kohtaa on olennaisen tärkeää ajatella niitä tapoja joilla ihmiset saavat tietoa tapahtumista. Kun ihmisen toiminnan jäljet voidaan ulottaa pitkälle, on hänen entistä vaikeampaa perustella toimintansa moraalisuutta muuten kuin huolehtimalla siitä, etteivät itse päätökset aiheuta moraalisia rikkeitä. Kun absoluuttinen vallankäyttö on rajoittunutta, joutuvat ihmiset seuraamaan asettamia sen sijasta että voisivat Toimia. Asettamien seuraamisen moraalisuudesta voidaan keskustella, jotta voi seurata asettamia, on tiedettävä niiden sisältö. Jotta voi valita useista asettamista seurattavansa, on asettamienkin seuraamista vaativampaa. – On siis tiedettävä asettamien kytköksien mahdolliset seuraamukset. Ei tule olettaa että jokin asettama johtaisi aina tiettyyn objektiivisesti havaittavaan reaalisen todellisuuden tilaan, sillä silloin ei tarvittaisi moraalia koska voitaisiin ohjautua ilman laajempaa ”ajattelua”. Ajatteleminen onkin ehkä luonnosta johtuvaa. On epäiltävä ympäristöstä tulevaa tietopotentiaalia, asetettava yhteisön näkemykset kyseenalaisiksi. Tämä sen takia että voisi olla esimerkiksi metaetiikkaa.

Jokelan kouluammunta oli mielenkiintoinen tapaus. Kognitiivisesti voidaan todeta että koulun pakollisuuden vuoksi harvat ihmiset tahtoisivat tapausten yleistyvän, mutta sen vuoksi ei voida tapausta pitää erityisen jännittävänä moraalisen taivastelun aiheena pelkän harvinaisuutensa takia. Myös on mielenkiintoista kokea se, kuinka jotkut heikkolahjaiset yksilöt ovat valmiita asettamaan yhteisöllisen moraalisen taivastelun sivuunjättävän henkilön samaan alhaiseen luokkaan vaikka esimerkiksi kouluampujan kanssa. Tällaisten tapausten taivasteltavuuden kysymisen vastauksien yhteydessä käytetään tavallisesti vastakysymystä: ”Et kai haluaisi että näin kävisi itsellesi”. Joskus siis ajatellaan olevan läsnä sekä teon uhrin tai uhrit ja teon tekijän. Voiko joku siis olla moraaliton jos hän toteuttaa omaa, jopa harkittua ja yhteisöihinsä nähden syvemmän moraalisen tietoisuuden sisällä kehittämäänsä ”teollisuutta” yhteisössä? Voidaanko kuvitella miltä koulussa ammutuksi tuleminen tai koulussa kymmenienkin henkilöiden ampuminen tuntuu? Voidaanko sitä sanoa paheksuttavaksi pelkästään sen takia koska se ei ole ”tavanomaista” tai ”tavallista”? Tehdäänkö arvio siis ampumisen teon, ampumisen teon yhteismoneuden vai ampumisen tapahtumayhteyden vuoksi? Arviot ovat aina relatiivisia mistä kertovat taivaskanavien ankkureiden irvokkaan kiimaisesti ulostetut teatraaliset huoahdukset: ”Tämä on hirveää, otetaan nauha vielä uudestaan”. En kokenut moraalista yhteenkuulumattomuutta vaikka heti tapahtuman jälkeen kuulutinkin näkemykseni kovaan ääneen ulos, paremmin koin sitä, koska jouduin kävelemään sateessa liian monen kastemadon yli.

Monesti meillä ei ole tietoa moraaliseen arviointiin ilmituodullisesti tarkoitetusta teosta tai tapahtumasta kuin pieni osa. Kyseenalaista on, voidaanko kaikkea saada koskaan esille siinä mitassa, että moraalin puuttumisen vuoksi tehty teko voitaisiin arvioida oikein perustein. Silloin, kun ihmiset arvioivat mieluummin vaikka vajaan tiedon perusteella kuin että jättäisivät arvioimatta, siirtyy vastuu moralisoinnista tietoa suodattavalle taholle, kuten vaikkapa sensaatiolehdistölle, tai filosofeiksi leimatuille maallikkosaarnaajille, joista ei koskaan tule muuta kuin surkeita moraalista-piipertelijöitä, jotka ovat kyvyttömiä tulemaan geometris-matemaattisiksi analyyttisiksi filosofeiksi ja joutuvat tyytymään vain Horkheimer-käännöksiin.

Moraalinen kognitivismi on moraaliselle realistille kunnioituksenarvoinen mutta älylliseen epärehellisyyteen helposti johtava tila. Miksi kaikki pyrkisivät saamaan tietoa moraalista, jos se on esimerkiksi kaikille avoimessa, mutta esimerkiksi tieteen maailmasta erottuvassa maailmassa, ja miksi maailmat välttämättä liittyisivät toisiinsa ja voidaanko niiden yhteydet hyväksyä?

On tavanomaista puhua ja kirjoittaa ”omastatunnosta” moraalin yhteydessä. Omatunto on yhteisöllistä moraalisuutta ylläpitävä elin, jonka sanotaan epätoimivan, jos se ei värähtele silloin, kun voidaan nostaa melu sen värähtelemättömyydestä. Voidaan siis sanoa että on suuri joukko ihmisiä jotka mielellään korostavat oman omantuntonsa pönäkkyyttä. Pönäkkyyden korostaminen onnistuu siten, että ilmaistaan pönäkkyydellä toisen omantunnon ei-pönäkkyys. Moralisoija on kaikesta riippumatta aina parempi ihminen kuin moralisoinnin kohde, sillä se riittää moralisoijalle, joka on merkittävän huolekas yhteisöllisen non-diffuusion ylläpitämistä mukaedistävästä tekijyydestään.

Voidaan ajatella ensisijaisia ja niitä seuraavia ominaisuuksia nimenomaisesti moraalisen non-kognitivismin yhteydessä. Moraalinen non-kognitivismi on kanta, jonka mukaan ihminen pyrkii turhaan asettamaan omaa mieltään yhteyteen maailman kanssa koska se ei onnistu. ”Se ei ole oikein” on vastaavuustarkoite ilmaisusta ”minusta tuntuu pahalta ja väärältä kokea sitä minkä havaitsen”. Non-kognitivismi on siis emotivistinen asenne moraaliin. Emotiiviset propositiot eivät ole kognitiivisten tilojen seuraamuksia, vaan ne johtuvat kognitiivisten tilojen ulkopuolisesta subjektiivisesta aineksesta.

Jos etiikka ei saa tukeutua siihen mitä on, siis sitä miten pitäisi olla, ei saa perustella sillä miten on, voidaan kysyä miksi non-kognitivistin etiikka ei olisi yhtä totta kuin mikä tahansa muu moraalisia kieltolauseita asettava etiikka.

Arvioidaanko teon hyvyyttä suhteessa teon todistajien mielentiloihin vai pyritäänkö muistamaan periaatteita, joiden mukaan arvioidaan tekoa? Missä periaatteet ovat jos tehdään jälkimmäiseen tapaan? Pyritäänkö moraalin ylläpitämisellä terapeutisoimaan teon todistajien mieliä? Onko moraali siis hyssyttelyä? Onko kaikilla tarve ymmärtää jaettu moraalisuus tai ilmaista pahennustaan tai epähyväksyntää moraalisella tavalla? Tekevätkö jotkut tahallaan vastoin toisten odotuksia vai näyttävätkö he todellisen luontonsa esittäytymällä ympäristölleen siten kuin eivät välittäisi yhtään mistään?

Metaetiikka on etiikkaa tutkiva etiikan osa-alue. Moraalinen realismi on käsite jota käytetään metaetiikassa koska sillä voidaan ilmaista kokoavasti filosofisia asettumia, joiden mukaan moraaliset väitelauseet ovat etiikan moraalisesti järjestyneessä maailmassa. Kaikilla ei siis välttämättä ole moraalisten realistien mukaan pyrkimystä toimia moraalisesti ja sen takia he eivät toimi totuustavoitteisesti. He eivät pyri toimimaan oikein tai hyvin koska heillä ei ole tietoa miten toimia. He eivät pääse käsiksi moraalisten propositioiden maailmaan tai tekevät tahallaan eri tavalla.

Moraalinen antirealismi tarkoittaa kantaa jonka mukaan moraaliset ominaisuudet eivät ole maailmassa vaan havainnoijassa, minkä vuoksi niille ei voi antaa totuusarvoa. Moraalinen antirealismi voi olla esimerkiksi kielteisten tai myönteisten tunteiden ilmaisua eli emotivismia tai tunteille objektiivista verhoa parsivaa kvasirealismia, joka voidaan paljastaa havaitsemalla asetettujen mukaobjektiivisten uskomusten relationaalisuus, konditionaalisuus.

Aihetta voisi käsitellä laajemminkin ja varmasti tekstiin laajemmin viittaavammalla tavalla, mutta koska ohjelause sisältää vain neljä alueen termiä, luulen nyt jo käsitelleeni niitä tarpeeksi laajasti.